Jännitys ja ahdistus

Ensimmäisenä aiheena halusin käydä läpi jännitystä sekä ahdistusta. Nää tunteet on mulle ja varmasti monelle muullekkin tuttuja. Itse luokittelisin jännityksen hyvään ja pahaan jännitykseen. Ja ahdistuksen tunteitakin on mun mielestä erilaisia, mutta tänään puhun siitä millasta ahdistusta mulla välillä esiintyy.

Hyvää jännitystä on esimerkiksi se kun odottaa Linnanmäen jonossa hurjaan laitteeseen. Tää jännitys laittaa kehon vähän semmoseen tilaan et miettii samaan aikaan että kyllä tän pitäis olla turvallista mutta mitä jos...? Kuitenkin laitteeseen päästyä ja sen liikkeelle lähdettyä jännitys katoaa ja se muuttuu adrenaliiniksi ja mahtavaksi tunteeksi.

Pahaan jännitykseen luokittelisin tilanteen jossa alkaa esimerkiksi pyörryttämään tai voimaan muuten vain pahoin. Tätä voi tapahtua eri ihmisille erilaisissa tilanteissa. Niihin saattaa liittyä aikaisemmat huonot kokemukset tai muuta vastaavaa.

Kun jännitys sitten iskee niin itse ainakin huomaan sen siitä että sydän alkaa lyömään lujempaa. Ja tämähän ei olo helpota yhtään, päinvastoin, se vain pahentaa asiaa. Kun huomaan että mulla alkaa sydän lyömään lujempaa niin mulle tulee tosi äkkiä olo että mun on pakko saada syke kuriin ja alan "panikoimaan" siitä. Sykkeen nousemisen lisäksi tosi yleinen oire on käsien hikoaminen sekä tunne siitä että vatsa kääntyy ylösalaisin. Mulla on myös tapana alkaa ajattelemaan kaiken maailman pahimpia kauhukuvia että mitä voi tapahtua. Otetaanpa esimerkiksi käynti hammaslääkärissä. Odotan odotushuoneessa ja huomaan että mua jännittää. Usien mua kyllä jännittää jo kotoa lähtiessä. Alan pikku hiljaa kuvittelemaan kaikkea miten hammaslääkärissä tulisi käymään. Jos seiltä löydetäänkin monta reikää jos ne joutuu tekemään juurihoidon jos ne repiikin koko hampaan pois jos ne puuduttaa (pelkään piikkejä).

Kaikki toi jossittelu on täysin turhaa ja mun pitäis vaan oppia hillitsemään itseni, mutta ei se niin helppoa ole.

Paniikkihäiriö?

Tää on vain mun oma päätelmä, mutta luulen että mulla saattais olla lievä paniikkihäiriö. Kaikki tää epäily lähti siitä kun olin kerran ratsastamassa yksin metsässä. Olin juuri laukannut todella pitkän pätkän ja sitten mun oli tarkoitus kääntyä eräälle metsätielle. Tälle tielle ei pääse autoja, ellei ole avaimia sellaiseen ketjuporttiin. Kun olin juuri menossa sisälle tähän metsään aloin tuntemaan tosi huonoa oloa ja mulla alkoi tulemaan kylmänhikeä. Jatkoin kuitenkin syvemmälle metsää jonka toiselta puolelta pääsisin taas autotielle. Tässä vaiheessa mulle alko tulemaan jonkinlaista paniikkia/jännitystä, sillä aloin taas kuvittelemaan mitä kaikkea voisi tapahtua. Kuten mitä jos nyt pyörtyisin metsään eikä kukaan löytäsi mua, sillä kyseiselle metsätielle ei päässyt autolla. En edes ollut kertonut kenellekkään, minne olin lähtenyt ratsastamaan. Vähitellen mua alkoi myös huimaamaan tai tuli sellainene tosi kevyt ja leijaileva olo. Tässä vaiheessa en enää ajatellu järkevästi, vaan päätin lähteä ravaamaan, jotta pääsisin nopeammin pois kyseisestä metsästä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, niin olihan se tyhmä idea...

Ravaamisen jälkeen olo oli vielä huononpi ja aloin tuntemaan todella kovaa janoa. Niinpä ajatelin soittaa äidilleni ja pyytää jos hän voisi tuoda vettä jahka pääsisin takaisin autotielle. Äiti ei kuitenkaan vastanut monista soittoyrityksistä huolimatta sillä puhelin oli toisessa huoneessa ja äiti toisessa. Lisäksi isäni ei vastannut koska nukkui ja kumpikaan veljistä ei ollut kotona. Kaverilla oli tuolloin kepit joten hänkään ei päässyt apuun.

Hiljalleen paniikki alkoi kasvamaan ja ei se heikotus siitä yhtään helpottanut. Yritin vain keskittyä siihen ettei mun maailma vaan sumenisi ja että pääsisin tallille jonne tosin oli vielä muutaman kilometrin matka.

Muistan kuinka viimeiset metrit olivat yhtä tuskaa ja olisin antanut mitä vaan lasillisesta vettä. Loppujen lopuksi pääsin kuin pääsinkin tallille, heitin hevosen talliin varusteet päällä ja riensin keittiöön hakemaan vettä, sekä makaamaan sohvalle. Tallinomistajakin sanoi että näytin kalpealta. Pikku hiljaa olo koheni, mutta tuosta retkestä mulle on jääny jotenkin sellainen ikuinen epävarmuus.

Ollaan äitin kanssa juteltu tästä myöhemmin ja se sano että sillä oli pienenä lievä paniikkihäiriö eikä se kestänyt aukeita paikkoja. Tietysti mul on saattanut olla ihan tavallinen joku hormoonillinen häiriö tai jotain, mutta sain siihen  kylkeen vaan vielä jonkun ahdistuskohtauksen.

Vielä nykyäänkin mua ahdistaa lähteä yksin isoon metsään ja esimerkiksi pidemmille pyöräilyreissuille, sillä pelkään että saan taas samanlaisen "kohtauksen". Tän tapahtuman jälkeen mua ahdisti myös olla esimerkiksi elokuvateattereissa, sillä ajattelin sen suljettuna paikkana, josta ei pääsisi pois ennenkuin näytös olisi ohi. Onneksi olen tästä jo oppinutt pois ja voin jo ihan huoletta mennä elokuviin tuntematta oloani ahdistuneeksi!

Miten rauhoittua?

Näin jälkeen päin oon yrittänyt pitkille lenkille lähtiessä miettiä miten saan itseni rahoittumaan, jotta en ajattelis aina kaikista pahinta mitä mulle voisi tapahtua. Yleensä jos mua alkaa jännittämään/ahdistamaan niin yritän hengitellä ihan rauhassa. Ensin nenän kautta sisään ja sitten suun kautta ulos. Jos oon jossain liikkumassa niin pysähdyn hetkeksi ja laitan esimerkiksi silmät kiinni. Näiden lisäksi koitan ajatella jotain muuta. Esimerkiksi mitä tekisin huomenna tai sitten vaikka matkaa joka mulla on vielä jäljellä.


Kun lähden ulos esimerkiksi lenkille, niin mulla on tapana alottaa liian nopeasti. Vaikka en ole käynyt pitkään aikaan lenkillä niin saatan 5 minuutin kävelyn jälkeen lähteä juoksemaan ja juoksen niin pitkälle kuin jaksan. Kävelen taas hetken ja tasaan hengitystä ja juoksen taas niin kauan kuin jaksan. Tämä taktiikka on todella huono, sillä silloin mulla yleensä tulee tunne että oon kesken lenkkiä ihan loppu enkä jaksais enään yhtään ja lisäksi heikotus on hyvin yleinen tunne. Oon vaan tosi huono kävelemään tai hölkkäämään rauhallisesti, koska musta tuntuu että semmosesta ei oo mitään hyötyä, mutta ei oo kyllä mun spurttauksistakaan...

Tässä olisi nyt vähän omia kokemuksia jännityksestä sekä näistä eräänlaisista "paniikkikohtauksista". Paniikkikohtaus kuulostaa liian voimakkaalta sanalta, mutta en ole keksinyt sille parempaakaan sanaa. Ehkä jokin ahdistuskohtaus olisi osuvampi? Koitan aina silloin tällöin haastaa itseäni ja lähteä pyöräilemään vaikka vähän jonnekkin kauemmaksi, jotta varmuuteni palaisi takaisin. Lisäksi kannan aina mun mukana vesipulloa. Pakkaan sen aina laukkuun muiden arkisten asioiden kanssa kuten kalenterin. Tykkään hirveesti liikkua ja toivonki että saisin joskus selätettyä tän mun ahdistuksen kokonaan!